Rakkaustarina: Rakkaus, jonka mustasukkaisuus tuhosi

 

rakkaustarina, mustasukkaisuus, lovestory

Rakkaustarina: Rakkaus, jonka mustasukkaisuus tuhosi

Aurinko laski hiljaa horisonttiin, värjäten taivaanrannan pehmeän oranssiksi. Emma ja Aleksi istuivat rantakivillä, kädet toistensa ympärillä, katsellen aaltojen lempeää liikettä. Heidän rakkautensa oli ollut alusta asti kuin elokuvasta – täynnä intohimoa, naurua ja yhteisiä unelmia. Mutta jokin oli muuttunut.

Emma tunsi sen ensin. Pieniä, huomaamattomia merkkejä, jotka kasvoivat ajan myötä. Aleksin katse, joka tummeni aina, kun joku toinen mies puhui hänelle liian pitkään. Kysymykset, jotka muuttuivat syytöksiksi. Viestit, joihin ei saanut viivytellä vastaamista. Rakastiko hän vielä? Tottakai. Mutta rakkauden varjossa kasvoi pelko.

Aleksi ei ollut aina ollut mustasukkainen. Aluksi se oli vain välittämistä, huolenpitoa. "Rakastan sinua niin paljon, että pelkään menettäväni sinut", hän sanoi kerran, pidellen Emmaa tiukasti sylissään. Mutta rakkaus, joka perustuu pelkoon, ei ole tervettä rakkautta. Se on vangitsevaa, kuluttavaa. Se on kuin tuli, joka ensin lämmittää mutta lopulta polttaa kaiken ympäriltään.

Emma yritti vakuuttaa Aleksille, ettei hänellä ollut mitään syytä huoleen. Hän rakasti vain häntä. Mutta se ei riittänyt. Aleksi tarkisti hänen puhelimensa salaa, seurasi katseellaan hänen jokaista liikettään. Emma alkoi tuntea olonsa ahtaaksi, kuin lintu, jonka siivet oli sidottu.

Eräänä iltana kaikki kärjistyi. Emma oli lähtenyt ystäviensä kanssa kahville, mutta Aleksin mielessä kasvoi epäilys. Kun Emma palasi kotiin, Aleksi oli jo odottamassa – kasvot varjoissa, sanat täynnä syytöksiä. Riita räjähti. Huoneen täyttivät epäilykset, loukkaukset, kyynelten täyttämät sanat. Emma itki ja vakuutti rakkauttaan, mutta Aleksi ei enää kuunnellut. Mustasukkaisuuden myrkky oli jo syöpynyt liian syvälle.

Aamulla Emma pakkasi laukkunsa. Hän ei halunnut lähteä, mutta tiesi, ettei enää ollut muuta vaihtoehtoa. Hän katsoi Aleksia viimeisen kerran, toivoen näkevänsä sen saman rakkauden, joka oli kerran sitonut heidät yhteen. Mutta sen tilalla oli vain tyhjyyttä ja epätoivoa.

Rakkaus ei aina pääty siksi, että se katoaisi. Joskus se tuhoutuu, koska sen ympärille kasvaa liian paljon varjoja. Emma käveli ulos, jättäen jälkeensä tarinan, joka oli alkanut onnellisesti mutta päättynyt kyyneliin. Hän tiesi, että jossain häntä odottaisi vielä rakkaus – sellainen, joka ei vaadi ketään todistamaan itseään uudestaan ja uudestaan. Sellainen, joka ei sido, vaan päästää lentoon.