Rakkaustarina: Ensirakkauden ote

Ensirakkaus

Ensirakkauden ote

 Eeva istui hoitokodin aurinkoisessa yhteistilassa ja katseli ulos ikkunasta. Talvi oli alkamassa tehdä tilaa keväälle, ja ensimerkit lämpimämmistä päivistä olivat ilmassa. Hän veti villahuivia tiukemmin ympärilleen ja kääntyi katsomaan miestä, joka istui vastapäätä häntä pyörätuolissa.

Eeva oli ollut tässä hoitokodissa jo yli vuoden. Mies oli tullut kuukausi sitten. Eeva oli tunnistanut miehen heti, vaikka kaikesta oli kulunut jo ihmisikä. Vaan mies ei muistanut naista lainkaan. 

Miehen nimi oli Olavi. Seitsemänkymmentä vuotta sitten he olivat rakastaneet toisiaan nuoruuden kiihkolla, juosseet käsi kädessä kesäniityillä ja vannoneet ikuista rakkautta, kävelleet rannalla käsi kädessä, kiivenneet kallioilla. Mutta elämä oli antanut syliin murskattuja kukkasia, ja heidän tiensä olivat eronneet. Nyt he olivat jälleen käsittämättömästi samassa huoneessa, mutta Olavi ei enää koskaan voinut muistaa häntä.

"Olavi..." Eeva kuiskasi varovasti ja tarttui miehen käteen. Hänen sormensa olivat yhä tutut, vaikka aika oli uurteensa jättänyt. "Muistatko sinä tänään minut?"

Olavi käänsi katseensa häneen, silmissään hämmennys. "Oletko sinä uusi hoitaja?"

Eevan sydän särkyi, mutta hän hymyili lempeästi. "Ei, rakas. Olen Eeva. Olit minun ensimmäinen rakkauteni. Me tanssimme juhannusyönä niityllä, muistatko?"

Olavi rypisti kulmiaan, kuin jokin kaukainen tunne olisi käväissyt hänen mielessään, mutta sitten hän pudisti päätään. "Anteeksi, mutta en muista..."

Eeva silitti Olavin kättä, ja vaikka sanat eivät palauttaneet muistoja, jokin muuttui miehen katseessa. Siinä oli hetken ajan lämpöä, luottamusta.

"Ei se mitään, Olavi. Minä muistan puolestamme."

Aurinko laski hitaasti hoitokodin ikkunan takana. Eeva ei päästänyt irti. Heidän tarinansa ei ehkä enää ollut Olavin muistoissa, mutta se eli yhä heidän välissään – kosketuksessa, lämmössä, sydämessä. 

Auringonvalo heijastui lasin läpi, ja Eeva otti miehen käden käteensä "Me tanssimme kerran yhdessä..." hän kuiskasi, ja vaikka Olavi ei muistanut, hän hymyili kuin tunsi sen jollain tavalla.

Eeva ei odottanut ihmeitä, mutta pienikin hetki, pieni muiston häivähdys, riitti. Hän alkoi hyräillä vanhaa melodiaa, heidän yhteistä lauluansa. Olavi ei laulanut mukana, mutta hän sulki silmänsä ja nyökkäsi hiljaa rytmin tahtiin.

Hoivakodin hoitaja astui huoneeseen ja pysähtyi katselemaan heitä. "Onpa kaunis hetki," hän sanoi hiljaa. Eeva hymyili.

"Kyllä, se on," hän vastasi ja puristi Olavin kättä hieman tiukemmin. Heidän tarinansa jatkui – ei sanoissa tai muistoissa, vaan läsnäolossa ja rakkaudessa, joka ei koskaan täysin katoaisi.

Oli tietämätön tarkoitus, miksi elämä oli kuljettanut heidät taas yhteen, mutta sitä piti kunnioittaa. Eeva tiesi, että heidän kummankin elämä oli jo loppupuolella, huominenkaan ei enää ollut varma. Vaan yhdestä asiasta Eeva oli varma, hän hoitaisi Olavia niin kauan kuin suinkin pystyi.