Rakkaustarina: Ensirakkauden ote

Ensirakkaus

Ensirakkauden ote

 Eeva istui hoitokodin aurinkoisessa yhteistilassa ja katseli ulos ikkunasta. Talvi oli alkamassa tehdä tilaa keväälle, ja ensimerkit lämpimämmistä päivistä olivat ilmassa. Hän veti villahuivia tiukemmin ympärilleen ja kääntyi katsomaan miestä, joka istui vastapäätä häntä pyörätuolissa.

Eeva oli ollut tässä hoitokodissa jo yli vuoden. Mies oli tullut kuukausi sitten. Eeva oli tunnistanut miehen heti, vaikka kaikesta oli kulunut jo ihmisikä. Vaan mies ei muistanut naista lainkaan. 

Miehen nimi oli Olavi. Seitsemänkymmentä vuotta sitten he olivat rakastaneet toisiaan nuoruuden kiihkolla, juosseet käsi kädessä kesäniityillä ja vannoneet ikuista rakkautta, kävelleet rannalla käsi kädessä, kiivenneet kallioilla. Mutta elämä oli antanut syliin murskattuja kukkasia, ja heidän tiensä olivat eronneet. Nyt he olivat jälleen käsittämättömästi samassa huoneessa, mutta Olavi ei enää koskaan voinut muistaa häntä.

"Olavi..." Eeva kuiskasi varovasti ja tarttui miehen käteen. Hänen sormensa olivat yhä tutut, vaikka aika oli uurteensa jättänyt. "Muistatko sinä tänään minut?"

Olavi käänsi katseensa häneen, silmissään hämmennys. "Oletko sinä uusi hoitaja?"

Eevan sydän särkyi, mutta hän hymyili lempeästi. "Ei, rakas. Olen Eeva. Olit minun ensimmäinen rakkauteni. Me tanssimme juhannusyönä niityllä, muistatko?"

Olavi rypisti kulmiaan, kuin jokin kaukainen tunne olisi käväissyt hänen mielessään, mutta sitten hän pudisti päätään. "Anteeksi, mutta en muista..."

Eeva silitti Olavin kättä, ja vaikka sanat eivät palauttaneet muistoja, jokin muuttui miehen katseessa. Siinä oli hetken ajan lämpöä, luottamusta.

"Ei se mitään, Olavi. Minä muistan puolestamme."

Aurinko laski hitaasti hoitokodin ikkunan takana. Eeva ei päästänyt irti. Heidän tarinansa ei ehkä enää ollut Olavin muistoissa, mutta se eli yhä heidän välissään – kosketuksessa, lämmössä, sydämessä. 

Auringonvalo heijastui lasin läpi, ja Eeva otti miehen käden käteensä "Me tanssimme kerran yhdessä..." hän kuiskasi, ja vaikka Olavi ei muistanut, hän hymyili kuin tunsi sen jollain tavalla.

Eeva ei odottanut ihmeitä, mutta pienikin hetki, pieni muiston häivähdys, riitti. Hän alkoi hyräillä vanhaa melodiaa, heidän yhteistä lauluansa. Olavi ei laulanut mukana, mutta hän sulki silmänsä ja nyökkäsi hiljaa rytmin tahtiin.

Hoivakodin hoitaja astui huoneeseen ja pysähtyi katselemaan heitä. "Onpa kaunis hetki," hän sanoi hiljaa. Eeva hymyili.

"Kyllä, se on," hän vastasi ja puristi Olavin kättä hieman tiukemmin. Heidän tarinansa jatkui – ei sanoissa tai muistoissa, vaan läsnäolossa ja rakkaudessa, joka ei koskaan täysin katoaisi.

Oli tietämätön tarkoitus, miksi elämä oli kuljettanut heidät taas yhteen, mutta sitä piti kunnioittaa. Eeva tiesi, että heidän kummankin elämä oli jo loppupuolella, huominenkaan ei enää ollut varma. Vaan yhdestä asiasta Eeva oli varma, hän hoitaisi Olavia niin kauan kuin suinkin pystyi.

Rakkaustarina: Rakkaus, jonka mustasukkaisuus tuhosi

 

rakkaustarina, mustasukkaisuus, lovestory

Rakkaustarina: Rakkaus, jonka mustasukkaisuus tuhosi

Aurinko laski hiljaa horisonttiin, värjäten taivaanrannan pehmeän oranssiksi. Emma ja Aleksi istuivat rantakivillä, kädet toistensa ympärillä, katsellen aaltojen lempeää liikettä. Heidän rakkautensa oli ollut alusta asti kuin elokuvasta – täynnä intohimoa, naurua ja yhteisiä unelmia. Mutta jokin oli muuttunut.

Emma tunsi sen ensin. Pieniä, huomaamattomia merkkejä, jotka kasvoivat ajan myötä. Aleksin katse, joka tummeni aina, kun joku toinen mies puhui hänelle liian pitkään. Kysymykset, jotka muuttuivat syytöksiksi. Viestit, joihin ei saanut viivytellä vastaamista. Rakastiko hän vielä? Tottakai. Mutta rakkauden varjossa kasvoi pelko.

Aleksi ei ollut aina ollut mustasukkainen. Aluksi se oli vain välittämistä, huolenpitoa. "Rakastan sinua niin paljon, että pelkään menettäväni sinut", hän sanoi kerran, pidellen Emmaa tiukasti sylissään. Mutta rakkaus, joka perustuu pelkoon, ei ole tervettä rakkautta. Se on vangitsevaa, kuluttavaa. Se on kuin tuli, joka ensin lämmittää mutta lopulta polttaa kaiken ympäriltään.

Emma yritti vakuuttaa Aleksille, ettei hänellä ollut mitään syytä huoleen. Hän rakasti vain häntä. Mutta se ei riittänyt. Aleksi tarkisti hänen puhelimensa salaa, seurasi katseellaan hänen jokaista liikettään. Emma alkoi tuntea olonsa ahtaaksi, kuin lintu, jonka siivet oli sidottu.

Eräänä iltana kaikki kärjistyi. Emma oli lähtenyt ystäviensä kanssa kahville, mutta Aleksin mielessä kasvoi epäilys. Kun Emma palasi kotiin, Aleksi oli jo odottamassa – kasvot varjoissa, sanat täynnä syytöksiä. Riita räjähti. Huoneen täyttivät epäilykset, loukkaukset, kyynelten täyttämät sanat. Emma itki ja vakuutti rakkauttaan, mutta Aleksi ei enää kuunnellut. Mustasukkaisuuden myrkky oli jo syöpynyt liian syvälle.

Aamulla Emma pakkasi laukkunsa. Hän ei halunnut lähteä, mutta tiesi, ettei enää ollut muuta vaihtoehtoa. Hän katsoi Aleksia viimeisen kerran, toivoen näkevänsä sen saman rakkauden, joka oli kerran sitonut heidät yhteen. Mutta sen tilalla oli vain tyhjyyttä ja epätoivoa.

Rakkaus ei aina pääty siksi, että se katoaisi. Joskus se tuhoutuu, koska sen ympärille kasvaa liian paljon varjoja. Emma käveli ulos, jättäen jälkeensä tarinan, joka oli alkanut onnellisesti mutta päättynyt kyyneliin. Hän tiesi, että jossain häntä odottaisi vielä rakkaus – sellainen, joka ei vaadi ketään todistamaan itseään uudestaan ja uudestaan. Sellainen, joka ei sido, vaan päästää lentoon.

Rakkaustarina: Rakkauden synkät pilvet

rakkaustarina,rakkauden synkät pilvet,lovestory

 

Rakkaustarina: Rakkauden synkät pilvet

 

Emma ja Oliver tapasivat syksyn ensimmäisenä viileänä iltana, kun kellertävät ja punertavat lehdet tanssivat tuulen mukana kapeilla kaduilla. Emma istui kahvilan ikkunan ääressä, höyryävä teekuppi käsiensä välissä, ja katseli ulos maailmaan, jossa yksinäisyys tuntui olevan ainoa pysyvä asia. Silloin hän näki hänet – Oliverin – joka seisoi kadulla kädet syvällä takkinsa taskuissa ja katseessaan katkeransuloinen kaipuu.

 Ensimmäinen keskustelu oli sattumanvarainen, mutta jokin heidän välillään syttyi heti. Emma ja Oliver viettivät seuraavat kuukaudet yhdessä kuin aika olisi pysähtynyt vain heitä varten. He vaelsivat kaupungin puistoissa, lukivat toisilleen runoja ja jakoivat salaisuuksia, joita eivät olleet koskaan ennen ääneen sanoneet. Oliverin silmät saivat Emman tuntemaan, että hän oli vihdoin löytynyt.

 Mutta jokin Oliverissa oli hauraampaa kuin Emma ymmärsi. Hän oli kuin kaunis laulu, joka soi vain hetken ennen kuin katoaa tuuleen. Oliver kantoi sisällään surua, josta hän ei koskaan puhunut ääneen. Emma tunsi sen hänen äänensä sävyssä, katseessa, joka viipyi liian pitkään jossain kaukana.

 Sitten tuli päivä, jolloin Oliver ei enää tullut. Hänen viestinsä jäivät vastaamatta, hänen kotinsa oli tyhjä. Emma kulki kadut, joissa he olivat nauraneet, kahvilat, joissa he olivat jakaneet suudelmia, mutta Oliver oli poissa. Hän jätti jälkeensä vain muistot, jotka polttivat Emman sydämessä.

 Kuukausia myöhemmin Emma sai kirjeen. "Rakas Emma", se alkoi. Oliver kertoi rakastavansa häntä, mutta taistelevansa varjoja vastaan, joita Emma ei ollut voinut nähdä. Ne varjot olivat liittyneet edelliseen suhteeseen, joka ei jättänyt rauhaan, se viilsi ja satutti yhä. Hän ei halunnut vetää Emmaa pimeyteensä, joten oli lähtenyt. "Ole onnellinen", kirje päättyi.

 Emma itki, mutta hän ymmärsi. Rakkaus ei ollut kadonnut, se vain oli jäänyt keskeneräiseksi. Kerran oli nouseva uusi ihmeellinen hetki, jona he kohtaisivat jälleen. Sitä hän pyysi.